"En halua mennä kotiin/hoitoon/kauppaan/ulos/sisälle"
"En halua kävellä/istua rattaissa"
"En halua syödä ruokaa/äiti mun on nälkä"
"En halua siivota näitä jo viikon huoneessa lojuneita leluja/äiti en voi olla omassa huoneessa kun se on niin sotkuinen"
"Mää en haluu mitään muuta kun vain huutaa kurkku suorana tässä keskellä olohuoneen/keittön/vessan/eteisen lattialla vaikkei mulla ole mitään syytä"
Joo. 3-4 vuoden ikäisenä kuulemma on jotakin mitä kutsutaan uhmaiäksi. Kyllä mä sen ymmärrän että joskus vähän kokeillaan äitin/isän hermoja, ja katsotaan mitä äitin kuuppa kestää, antaako se periksi vai ei.
Mutta jos se on oikeasti sitä siitä hetkestä kun herätään ja kestää siihen asti kun mennään nukkumaan, niin miksikä sitä sanotaan?
En kiellä enkä unohda niitä hyviä hetkiä. Lapsi tulee aamulla viereen torkkumaan ja tuhisemaan, kyllähän siinä nyt sydän pakahtuu rakkaudesta. Lapsi tulee itkun jälkeen halaamaan ja sanomaan "äiti minä rakastan sinua". Tai kun pitkän hoitopäivän jälkeen se lapsi sen kiukuttelun sijasta sanookin että "äiti minun oli ikävä sinua", kyllähän se saa muistamaan miksi vanhempana olo on maailmassa parasta. On mahtavaa nähdä kuinka oma lapsi keksii itse jotakin, miten joku asia tehdään, tai kun hän oppii uuden taidon ja esittelee sitä ylpeänä "katso äiti mitä minä osaan". Lapsen kanssa käydyt keskustelut voivat olla joskus hyvinkin avartavia, sillä lapsethan ei suodata eikä sensuroi, kaikki on puhdasta totuutta (paitsi silloin kun tulee se vaihe kehityksessä kun keksitään vaikka mitä tarinoita, mutta noin niinkun yleensä..). Meidän huushollissa on tapana illalla nukkumaan mennessä luritella pitkät hyvän yön toivotukset,
"Hyvää yötä, kauniita unia, nuku hyvin, aamulla nähdään, äiti/T rakastaa, heippa"
ja pusut ja halit päälle. Se kertoo siitä että vaikka päivän aikana on tapeltu luultavasti 500 kertaa vaikka mistä asioista, kaikki on kuitenkin hyvin.
Vaikkei ehkä olekaan.
Uhmaiän myötä itsekin kasvaa vanhempana. Kärsivällisyys kasvaa, osaat vaihtaa puheenaihetta sujuvasti ja huomaamatta niin että se mistä saatiin itkupotkuraivarit, unohtuu hetkessä kokonaan. Et loukkaannu vaikka joku haukkuisikin sinua tyhmäksi, idiootiksi, ehkä jopa paskaksi. Siinä oppii samalla itsestään monia asioita.
Myös sen, että vaikka kuinka haluisit olla sellainen äiti, joka ei ikinä väsy ja joka jaksaa päivästä toiseen olla sädehtivä ja esimerkillinen, se ei aina ole mahdollista. Ja sekös vituttaa.
On useita iltoja/öitä, kun on tullut itkettyä itsensä uneen, ihan vaan siksi kun on niin väsynyt omaan arkeensa. On myös päiviä, jolloin se viidessadas itkupotkuraivari on vain yksinkertaisesti liikaa, ja romahdat sen lapsen edessä. Sitä itkee monestakin eri syystä. Joko sitä, että tuntee olonsa riittämättömäksi, että tuntuu ettei osaa, sitä ettei jaksa kuunnella sitä samaa itkua syystä X mutta tietää että on pakko, sitä että tuntee syyllisyyttä siitä kun käy alitajunnassaan keskustelua, miksi on halunnut tälläisen elämän itselleen. Sitä että alla painava aamuvuoro väsyttää, tai että pitäisi vielä aamupäivän tappeluiden jälkeen mennä illaksi töihin. Sitä että taas kerran kauppareissulla ihmiset katto sua pitkään kun se lapsi juoksi ympäri kauppaa eikä uskonut mitään mitä sille sanoit. Kuten sanoin, syitä on vaikka mitä, ja jokainen äiti varmaan osaa itsekin niitä nimetä.
Onko se kuitenkaan oikeutettua itkeä väsymystä? Tai sitä että ei jaksa? Kun on itse tietoisesti tehnyt valinnan ruveta äidiksi (tai isäksi, mutta puhun nyt itsestäni), pistää se miettimään, onko oikeasti okei olla väsynyt vanhemmuuteen. Voiko sitä lasta syyttää siitä, että hänen kehitykseensä kuuluu haastaa vanhempia ja pitää huolta siitä, että vanhemmat opettavat lapselleen mitä on pettymys, suru, ja miten toimitaan kun on tehty väärin. Onko vanhemman okei ärsyyntyä niistä kiukkukohtauksista, mitkä ehkä väärä lounas tai nukkumaanmeno aiheuttavat?
Se ei ole okei, että huudat ja raivoat lapsellesi samalla tavalla kuin hän sinulle. Mutta kun lapsi provosoiden heittää laatikollisen legoja olohuoneen lattialle kolmatta kertaa illan aikana, lisäksi piirtää tussilla oviin, seiniin ja itseensä ja vie juuri lautaselle laitetun aterian roskiin, onko enää mitenkään mahdollista mihinkään itsehillintään? Tässä kohtaa mulle iskee suoraan sanoen paniikki. MITÄ HITTOA MÄ TEEN, EN MÄ OSAA! Tekisi mieli huutaa että mitä helvettiä sä kuvittelet tekeväs, haudata se lapsi sinne legoihin ja näyttää sille kuvia Afrikan nälkään kuolleista lapsista (okei, ehkä vähän nyt liioiteltua mutta ymmärrätte pointin). Mutta sä tiedät, ettei se auta 3,5-vuotiaaseen. Eihän se ymmärrä. Se vaan tekee niin että äiti huomaisi sen ja koska hänestä se on okei. Silti se tunne mikä sisällä kumpuaa kaikesta tästä, joka tapahtuu joka päivä, usein päivässä, on pelottavaa, kun et tiedä miten voit purkaa sen.
Käyn keskustelua itseni kanssa tästä päivittäin. Toistan itselleni mantraa siitä, että tämä on ohi vielä joskus, ja jos nyt hoidan velvollisuuteni vanhempana kunnolla, hyvä työ palkitaan. Mutta miten helvetissä teen hyvää työtä, jos joka päivä jossain kohtaa romahdan? Miten voi kokea tekevänsä oikein, jos joka päivä kuulee ne samat itkut samoista asioista, näkee kuinka lapsi heittäytyy keskelle kävelytietä huutamaan ettei halua kävellä kotiin jonne on n. 200 metriä, kuule hoidossa jo se huudon ettei halua lähtee kotiin. Miten pystyy pysymään hillittynä ja tyynenä, kun lapsi kymmenistä kehoituksista, pyynnöistä ja käskyistä huolimatta huutaa keskellä kirkonkylää syystä X? Ihmiset tuijottaa sua ja sun lastas, osa nauraa että hehheh, onko poika pahalla päällä ja osa tuijottaa siihen malliin että eikö tuo äiti osaa opettaa pojalleen kuinka käyttäydytään. MÄHÄN YRITÄN, KOKO AJAN, mutta kun se ei tunnu onnistuvan. Aina se huutaa, tein mitä tahansa. Enkä mä voi mennä sanomaan vieraile ihmisille että auttakaa mua, en osaa.
Okei, maailmaan mahtuu ääntä. Ei mua henkilökohtaisesti haittaa, jos jonkun muun lapsi juoksee kaupassa äitiään karkuun, tai kiukkuaa kun ei saanutkaan jäätelöä. Mutta kun kyseessä on oma lapsi, ja se tapahtuu joka kerta, tuntuu se maailmanlopulta ja todella ahdistavalta. Kotona ollessa se on vähän helpompaa, kun ei ole vieraita silmiä katsomassa ja korvia kuulemassa.
Mutta ei se kotonakaan helppoa ole, vaikka niin haluaisikin. Aamuvuoron jälkeen oot jumalattoman väsynyt, pitäis tehdä ruoka ja laittaa huushollia kuntoon. Sitten se uhmaikäinen huutaa sulle ties mistä, ja sun pitäis sekin jaksaa. Kun sulla ei ole ketään, kehen turvautua, ja sanoa että "hei, voisitko sä hoitaa nyt tän tilanteen", vaan joudut tekeen kaiken yksin, tuntuu se henkisesti raskaalta, vaikkei homma fyysisesti mitään vaadikaan. Se, ettet voi puhua kenellekään, kertoo sun päivän kuulumisia, se ettet voi jakaa niitä arkisia askareita ja lapsen kasvatusta, vaan joudut hoitaan kaiken yksin, on niin väsyttävää, että joskus mietit että mitä helvettiä oikein teet.
Okei, joskus voit jättää ne kotityöt tekemättä, kun oikein väsyttää. Tai joskus päästät itsesi helpolla, ja annat sen lapsen vaikka katsella koko päivän Ryhmä Hau:ta. Mutta et sä voi tehdä niin joka päivä, etkä edes joka toinen tai kolmas.
Vuorotyö vaikuttaa siihen, kuinka meidän arki pelaa. Tai ainakin kuinka sen pitäis pelata. Se, ettei meillä ole mitään säännöllistä rytmiä, että menisin arkisin töihin 8-16, vaan saatan olla arkisin ensin iltavuorossa, sitten aamussa, ja sitten onkin pari yövuoroa perään, on varmasti raskasta lapsellekin. Ymmärrän, että jos mullakin on kyseinen työputki, niin lapsi viettää enemmän aikaa hoidossa kuin kotona, ja ikävähän siinä tulee. Mutta sitten kotona, kun ollaan yövuorojen jälkeen vapailla, on meininki ihan täyttä sekasortoa. Ikävä purkautuu niinä itkupotkuraivareina, kun on niin ihanaa olla taas äidin kanssa kahdestaan. Sitten kun itse on vielä töistä puhki, ja se väsymys on mitä on, ei se lapsen ikävä tunnu kovin mieltä rauhoittavalta, kun se kuuluu itkuna, huutana ja "EN HALUA/ÄITI MINÄ HALUAN"-komentoina.
Kun sulla ei ole juurikaan mitään sosiaalista elämää, johon voisit turvautua hetkeksi ja päästä edes muutamaksi tunniksi lepuuttaan mielenterveyttäs (tarkoitan siis olemista ILMAN sitä uhmaikäistä), on arki ja ne viikonloput aika yksinäisiä ja väsyttäviä. Muutama ystävä, jolle laitat whatsappissa viestiä, pelastaa sen pienen hetken mitä laitat viestiä ja luet sitä, mutta ethän sä voi roikkua siinä puhelimessakaan jatkuvasti. Se ei ole sama asia, kun käyt yhdessä lapsen kanssa jossakin vierailulla. Koska sä joudut koko ajan vahtimaan sitä lasta ja koko ajan hoitamaan sitä. Sehän on mun hommaani, tottakai. Mutta kun joskus haluaisin vaikka juoda vaan kahvit kaverin kanssa, jota et oo hetkeen nähnyt, ei se oikein tunnu samalta kun siinä on se lapsi mölyämässä korvan juuressa "äiti kato tätä, äiti mikä toi on, äiti miksi sä et kuuntele, äiti ole hiljaa, äiti joko lähdetään". Ymmärrättekö? Tässä kohtaa moni vois sanoa että "anna sille lapselle jotakin tekemistä siksi aika". No mutta mun lapsen mielenkiinto on siinä, että minä keskustelen jonkun muun kanssa. Hän on sen verran sosiaalinen, että haluaa itsekin osallistua keskusteluun, mikä sinänsä on ihan kivakin tietysti. Mutta ei todellakaan joka kerta.
Tässä kohtaa päästään uuteen ongelmaan. Mä olen maailman huonoin ihminen pyytämään apua. Mummuja olis vaikka muille jakaa, mutta mä en vaan osaa pyytää apua siinä, että he joskus olisivat lapsen kanssa vaikka sen muutaman tunnin että pääsisin sinne kahville, puhumattakaan mistään yöhoidoista. Liian paljon on sosiaalisen median kautta tullut luettua negatiivista palautetta äideistä, jotka vievät lastansa hoitoon että pääsevät itse tekemään asioita, että en vaan uskalla pyytää. Sitten kun joskus mainitset jollekin, että oispa ihana päästä käymään jossakin ilman lasta, niin tulee sellainen selitys siitä kuinka on 15 vuotta ollut lapsen kanssa kotona eikä ikinä ole antanut lastaan yöhoitoon. Koska vanhemman tehtävähän on kasvattaa lapsi, ei se ole muiden hommaa hoitaa sitä. Tulee olo, että on huono äiti, jos haluaa mennä hetkeksi jonnekin ilman lasta. Eikä kukaan tietenkään halua olla huono äiti.
Tiedän, että annan ulkopuolisten asioiden vaikuttaa siihen, mitä ajattelen. Oon diagnosoinut itselleni liiallisen ajattelun syndrooman, joka on siis sitä, että nämä pienet jutut ja mielipiteet vaikuttavat siihen, miten toimin ja itse ajattelen. Kun joku sanoo, että huono äiti antaa lapsensa hoitoon viikonlopuksi, että itse pääsee vaikkapa viettämään tyttöjen iltaa, ajattelen helposti, että jos nyt pyytäisin vapaata viikonloppua, mut leimattaisiin heti huonoksi äidiksi. Pelkään, että multa kysytään "miksi sun pitää päästä pois sun lapsen luota?", koska pelkään vastaavani siihen että "siksi koska mä olen niin helvetin väsynyt siihen". No, voitte arvata mitä ihmiset siitä sanois ja ajattelis. Eihän kukaan vanhempi voi olla väsynyt lapseensa. Miksi ryhtyä vanhemmaksi, jos se väsyttää noin paljon. Millainen vanhempi väsyy omaan lapseensa. Jne.
Se pelottaa, että se on totuus. Mua väsyttää olla äiti. Ei aina, mutta toisinaan. On ajanjaksoja, että kaikki on yhtä ruusuilla tanssimista, ja kaikilla on hyvä mieli, mutta sitten kun se paskatuuli puhaltaa, tuleekin kunnon myrsky. Joskus iltaisin yksin maatessa sängyllä sitä miettii, että onko tää todellakin mun elämääni. Tällästäkö mä halusin. Sitten kun katson sitä nukkuvaa lasta, tulee se syyllisyyden tunne
Mä en ole tarpeeksi hyvä tähän.
Joskus vaan pelkää, että tää kaikki on vaan itselle liikaa, ja paras vaihtoehto olis antaa se lapsi jollekin, joka oikeasti osaa olla äiti. Joka oikeasti osaa ottaa vastaan sen haasteen, minkä se lapsi asettaa. Koska mä en osaa. Moni muu osaa sen asian paremmin, kun mitä itse osaa. Joskus kateellisena katselen niitä kaupassa hiljaa paikoillaan istuvia lapsia, jotka siellä kärryissä istuvat. Tai niitä, jotka kulkevat pikkukärryjä työntäen äitinsä vieressä, eivätkä juokse ympäri kauppaa törmäten kaikkeen hyllyistä ihmisiin ja huutaen "NÖÖÖN NÖÖÖÖN" samalla. Joskus se häpeän aalto tuntuu olevan liian suuri, kun se lapsi heittäytyy sinne maahan huutamaan ettei halua kävellä, muttei halua rattaisiinkaan. Miksei muiden lapset huuda sillä tavalla? Mitä mä olen tehnyt väärin, kun mun lapseni huutaa ja kiukkuaa ja näyttää sen kiukkunsa kaikelle kansalle, paikasta riippumatta?
Miksi mä en osaa olla sellainen hyvä äiti?
Se epävarmuus itsestä ja omasta onnistumisesta on kaikkein pahin. Se väsyttää, kun koko ajan mietit, ootko tarpeeksi hyvä, mitä voisin tehdä paremmin, osaanko mitään. Vaikka moni kehuu sitä lasta (ja oikeasti mulla on fiksu lapsi, en yhtään väheksy häntä. Hän on hyvin taitava monessa asiassa, joskus oikein ihmettelen kuinka oon voinu saadakin noin fiksun lapsen), itsestä tuntuu että on jollain tapaa epäonnistunut. Se epäonnistumisen tunne tulee siitä, mitä tuntee sisällään. Se väsymys, se, että joka päivä miettii, että onko okei olla väsynyt. Mä olen hyvin ylpeä mun lapsesta, mutta jostain syystä en itsestäni äitinä. Saako itsestään edes olla ylpeä? Sehän mä olen, äiti. Sehän mun pitääkin olla, joten voiko sellasesta asiasta olla ylpeä. Kun kokee olevansa väsynyt, miettii, onko mun nyt aiheellista kokea tälläistä, saanko mä olla väsynyt ja mikä pahinta - saanko mä sanoa sitä ääneen? On varmasti monia äitejä, jotka on vielä väsyneempiä kun minä, jotka tekee paljon enemmän kun minä. Joten olenko vain heikko kun sanon ääneen olevani väsynyt?
Nyt olen sen sanonut ääneen. Myöntänyt sen itselleni ja muillekin. Tämä ei ole mikään avunpyyntö, että tulkaa nyt jumalauta pelastamaan mut. Tämäon vain purkautuminen, oman olon keventäminen. Halusin vain sanoa ääneen niitä sanoja, joita usein itsekseni mietin. Koska joskus itsekseen miettiminen vain on liikaa, pää paisuu niistä tuhansista ajatuksista eikä sinne enää mahdu mitään ellei toisinaan päästä jotakin ulos. Onko tämä nyt oikea tapa tehdä se, sehän on mielipidekysymys. Itselle kirjoittaminen on paras tapa johtaa ajatukset ulos mielestä, ja koen tämän parhaimmaksi tavaksi. Ja jos joku tätä nyt lukee, ja tuntee ymmärtävänsä mua, niin hienoa. Jos tuntee, ettei tajua ollenkaan, niin en moiti.
Mutta kuten alussa sanoin, kaikki ei ole pelkästään itkua ja epävarmuutta. Se hetki, kun oma lapsi sanoo että "äiti minä rakastan sinua", pyyhkii kaikki sun epävarmuudet ja huonot ajatukset pois. Silloin sä tunnet olevas just se hyvä äiti, mikä sä haluisitkin olla. Tai ainakin tunnet, että sä voit olla sellainen hyvä äiti, joka haluat olla, koska se lapsi kuitenkin rakastaa sua, vaikket ehkä tekiskään kaikkea oikein. Sä olet kuitenkin tehnyt jotain sen verran oikein, että oot ansainnut sen lapsen pyyteettömän rakkauden. Ja sillä sä jaksat taas seuraavaan päivään. Ja jaksat uskoa itseesi äitinä, että selviän, että pystyn tähän.
Että osaan.
